Kunniasta ja ihmisistä

Perjantai oli ollut raskas. Olin ollut työpäivän aikana kasvokkain köyhyyden, päihteiden ja elämässä eteenpäin raahautumisen kanssa. Puhunut yksinäisyydestä, työttömyydestä ja ikävästä aikaan, kun kaikki oli vielä, jos ei hyvin, niin ainakin paremmin. En ollut ihan varma, halusinko olla nukkumassa vai istua katsomossa odottamassa näkeväni uutta Kunnia-näytelmää ”aidoista, ristiriitaisista ihmisistä, joilla kaikilla on omat heikkoutensa ja vahvuutensa”. Joopa joo. Ympärilläni katsomossa ihmiset näyttivät hyvinvoivilta, hyvin pukeutuneilta, pärjääviltä ja kunnossa olevilta. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Kun meillä on kai julkisesti näkyvä, yksityinen, sisäinen ja jopa salattu elämämme. Yritin ottaa teatterinkatsomisasenteen: Miten hyvin näytelmä vastaa kysymykseensä? Onko meillä jokaisella todellakin vahvuutemme ja heikkoutemme? Sopivasti näytelmän päälle yön yli nukuttuani kriisipsykologi Pirkko Lahti totesi haastattelussa, että ”jokaisesta ihmisestä löytyy aina jotain kiinnostavaa. Kaikki ihmiset ovat sillä tavalla rikkaita. Heistä yllättyy kaiken aikaa.” Varmasti, ja saattaa löytää myös negatiivisia, kiinnostavia löytöjä, kuten tässä näytelmässä. Niitä parhaita puoliamme yritämme kuitenkin muille esittää.

Mietin, mikä oli tehnyt näytelmän henkilöistä kiinnostavia. Autokorjaamoyrittäjä Rami, Raimo Anttila (Kari-Pekka Toivonen) ei tuntunut ihan perurasvamonttuäijältä, vaan yritti kyllä pitää kahden hengen taloutta kuosissa myös henkisellä tasolla. Pinnistely yksityiselämän, tyttären ja yrittämisen kolmiossa tuntui ilottomalta ja kaavoihinkangistuneelta puurtamiselta. Äijä oli kireä kuin viulun kieli. Minun ei tarvinnut kovin paljon ponnistella päästäkseni takaisin 16-vuotiaan Elli-tyttären maailmaan, sisäiseen myllerrykseen, varmuuden ja epävarmuuden vuoroaaltoihin. Ella Lymi vakuutti teatteridybyytissään murrosiän elämisen, piikittelevän nokkeluuden, eleiden, ilmeiden ja turhautumisen tuntijana. Teini-ikää pulppusi yli äyräiden. Kaikki angstisuus oli samaan aikaan selitettävissä ja käsittämätöntä. Olin onnellinen, että olen elänyt nuoruuteni ennen somemaailmaa ja sen valheiden mahdollisuutta. Kiinnostavaksi kysymykseksi jäi kuultujen puhelinkeskustelujen osuus Ellin käytökseen.

”Äkillisen kriisin kokenut tarvitsee ennen kaikkea jonkun, jolle puhua.” Näin sanoo paljon urallaan kokenut psykologi Pirkko Lahti. Ramin ja Elli-tyttären menetys oli vaimon ja äidin kuolema vuosia sitten. Jäin miettimään, mikä ja kuka oli ollut tuki heille silloin. Mekaanikko Manninen (Mikko Kouki) osoittautui sekä pitkäaikaiseksi työntekijäksi että ystäväksi. Ehkä olusen ohessa oli tullut puhutuksi raskaatkin aiheet. Tai sitten ei. Kuten Mannisen suhde äitiinsä.

Pysähtyneisyyden linnake oli perhe Anttilan kotikin, 70-luvulle jämähtänyt, jonne sentään Rami saa houkutelluksi potentiaalisen naisystävänsä. Anita (Kirsi Tarvainen) vaikutti ilmestyneen väärästä yhteiskuntaluokasta ja maailmasta, vaikka viime kädessä ammattinsa puolesta hänellä olisi pitänyt olla ratkaisun avaimet näytelmän trillerin purkuun. Miksi hän vaikutti niin epäsensitiiviseltä?

Väliajalla kirjasin ylös huomioitani. Ne hiersivät kuin kivi kengässä. Miksi Rami on noin tympeän yksitotinen? Miksi Elli ei kysy Anitalta, millaisia ongelmia lastenkotilapsilla on? Eikö normaalia nuorta kiinnostaisi muu kuin oma napa? Miksi Ellin koulu oli mennyt huonosti? Miksi uusi nainen on uhka menetetyn äidin muistolle monien vuosien jälkeenkin? Miksi vaatekappaleen arvoitusta ei selvitetä? Miksi Anita ei ollut empaattisempi? Ja lisää ja lisää…

Perjantaiväsymys kasvoi, ahdistus kasvoi, mutta halusin kuitenkin nähdä, oliko arveluni näytelmän lopputulemasta oikea. Vasta yöunien jälkeen ymmärsin, että ahdistus oli ollut merkki ristiriidasta, jonka olisin halunnut heti ratkaista. Olitkin asettanut minulle, katsojalle, pirullisen ahdistuksen ansan, kirjailija-ohjaaja Pasi Lampela! Ei järkevien ihmisten olisi pitänyt noin toimia, hei haloo! Mutta kun nämä ihmiset olivatkin ”aitoja, ristiriitaisia ihmisiä, joilla kaikilla on omat heikkoutensa ja vahvuutensa”. Ja lopputuloskin oli vielä astetta arvaamattomampi ja ristiriitaisempi kuin olin uumoillut. Teatteri todellakin näytti, miten asioiden ei kuuluisi mennä. Pidinkö tästä näytelmästä? Ehkä kysymys on väärä. Jos tämä näytelmä herättää ihmisiä huomaamaan paremmin, kuuntelemaan tarkemmin ja tuntemaan herkemmin toisensa, se saavuttaa tarkoituksensa.

En poistunut esityksestä rentona, mutten erityisen järkytettynäkään. Ihminen on herkkä ja mieli arvaamaton paineen alla. Suru hallitsi omaa mielenmaisemaani näytelmän jälkeen. Surin siitä, miten monta erilaista apua näytelmän henkilöiltä oli jäänyt saamatta, miten monta tunnetta sanoittamatta. Miten monta ratkaisematonta ongelmaa johtaa uusiin ongelmiin.

Näytelmän esittely Turun Kaupunginteatterin sivuilla

Rooleissa Kari-Pekka Toivonen, Ella Lymi, Kirsi Tarvainen ja Mikko Kouki. 

Näin näytelmän ilmaisella lipulla perjantaina 2.9. Kiitos, Turun Kaupunginteatteri.

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatterin kuvapankki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s