Ydinpommi, ”Little Boyn” tapainen, putoaa Turun Kauppatorille. Emme tiedä miksi, mutta tiedämme, mitä siitä seuraa. Kävellessäni takaisin satamaa kohti esityksen, ”matkan” Turku – Hiroshima: Ydinkeskusta, jälkeen olotilani tuntuu sekavalta, jopa hätääntyneeltä. Jos näin olisi… Lasken hädissäni jalkakäytävän laattoja ja etenemistäni kohti satamaa ja ulommille tuhovyöhykkeille. Tässä kohtaa olisin kuollut välittömästi, vielä tässäkään kohtaa en olisi hengissä, vielä täälläkin olisin saanut kuolettavan annoksen säteilyä, täällä olisin ehkä jo saattanut selviytyä ja kuolla vasta muutaman viikon sisällä.
Cropped version with writing of Paul Tibbets. U.S. Navy Public Affairs Resources Website.
Olin virittänyt oman mielikuvitukseni herkille aaltopituuksille vastaanottamaan yhden esitysmatkan Grus Grus Teatterin esityskokonaisuudesta Äkkilähdön lähelle – Tur/Retur, syksyn viimeisen lähdön tästä matkasta.
Jännitin tuntemattoman edessä nojatessani Turun linnan jykevään kivimuuriin kuulokkeet korvillani. Mitä sitten seurasi, jääköön täsmällisesti paljastamatta. Toivon, että tulevaisuudessa nämä matkat saavat jatkoa. Matka Toisen maailmansodan historiaan, mutta turvallisina pidetyillä kotikaupungin kaduilla koettuna ja kuultuna, syveni henkilökohtaiseksi kokemukseksi. Omaan lähiympäristöön siirretyt kerronnat todellisista kauhuista koettelevat arkipäiväistynyttä perusturvallisuutta. Tässä maailmantilanteessa mieli kuitenkin tasapainoilee veitsen terällä, on valppaana ja hereillä.
Tällainen esitys, kokemuksellinen ja tarinallinen matka, olisi voinut tuottaa enemmän tuskaa, jos siihen olisi tuotu yllättäviä äänellisiä elementtejä tai suuria lavastuksellisia yllätyksiä. Nyt kaupungin maamerkkien ja historian välille löytyi yhteyksiä, joita en olisi osannut kuvitellakaan, mutta jotka tulen muistamaan yhdistyneenä tähän esitykseen. Olemassa olevat, tutut rakennukset, kadut ja patsaat saavat kuvitellun gammasäteilyn lisäkuorrutuksen. Kuulokkeiden läpi kuuluvat kaupungin äänet merkitsivät elämää ja oikean elämän yllätyksellisyyttä. Aika ajoin tarina hävisi häiriötekijöiden särinään, mikä samanaikaisesti häiritsi ja sopi esityksen sisältöön. Elävää epävarmuutta, ei ehkä miellyttävää, mutta muistettavaa.
Olisiko tämän esityksen voinut katsoa ilman surua ihmiskunnan virheistä ja välttyä hetkelliseltä tuskalta ja ahdistukselta tuskalta? Ehkä tähän matkaesitykseen eivät tule ne, jotka kaipaavat helppoa viihdettä ja eskapismia ihmisyydestä. Itse sain käsitellä kerralla monta muistoa ja kokemusta. Mieleen palautui 1980-luvun ydinasepelkoni, kun lentokoneet lensivät yöllä Turun lentokentälle, kuvittelin kolmannen maailmansodan alkaneen ja ohjusten lentävän Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä. Sain palauttaa muististani viimeisimmät, Oppenheimer-elokuvasta kummunneet pohdinnat siitä, mitä kunnianhimoinen tiede voi saavuttaa niin hyvässä kuin pahassa. Ihmisaivojen kiinnostusta uuteen ja tieteen saavutuksia voidaan käyttää ihmiskunnan tuhoamiseen, vaikka tieteentekijä niin ei olisi tarkoittanutkaan.
Ishmael Falken luennoitsijamainen ote esityksessä johdatteli meidät yhä syvemmälle kohti tuhoalueen keskustaa ja pommin putoamispaikkaa. Samalla kerronta sai yhä enemmän inhimillisiä elementtejä. Kuulimme, kuinka paljon ihmisiä Turussa pommin seurauksena kuolee ja millaisia kohtaloita Hiroshimasta löytyy.
Katsoin ohi kulkiessani laulaja Einin mainosjulistetta hotellin seinässä. Pitkät sääret kuvasta yhdistyneenä tarinahistoriaan taiteilija Midori Nakan ruumiinpalasten kohtalosta loivat yhdessä jopa oksettavan mielikuvan.
Hiroshiman varjojen imitaatio tuntui selkäytimessä vilunväreinä. Kuolleiden varjot, pois haihtuneiden ihmisten aavemaiset läikät katukivetyksissä, kun kuumuus ja säteily kävi kaiken läpi, muistuttivat elämästä. Mikä on sen arvo tänään, kysyin mielessäni.
Universal History Archive/UIG via Getty Images
Saavuimme perjantai-illan hälisevään ydinkeskustaan. Kun astuimme ydintuhoalueelle, puhe loppui. Ei ollut enää mitään. Kävelimme Auringon pintaan verrattavassa, tuhansien asteiden kuumuudessa ja kaasussa, vaikka tutuilla kaduilla ja vain äänten ympäröiminä. Olo tuntui epätodelliselta.
Arvelen keskustassa asuvien läheisteni eläneen sellaisella tuhovyöhykkeellä, jossa he olisivat kuolleet vammoihinsa heti. Olisiko strategiset armeijan kohteet jo tuhottu, olisiko asepalvelustaan suorittava lapseni jo kuollut?!!
Vain muutama tunti esityksen jälkeen Yle:n perjantain pääuutislähetyksessä haastatellaan Maanpuolustuskorkeakoulun professori Tommi Koivulaa:
Suomi ei professorin mielestä ole luopunut periaatteistaan, mutta koska Naton pelote perustuu viime kädessä ydinaseisiin, Suomen on mietittävä suhdettaan ydinaseisiin ”jonkin verran uusiksi”.
Suomi on jättänyt auki myös sen, osallistuuko se Naton ydinaseharjoituksiin. Jos se päättää osallistua, tätä ei kerrota julkisuuteen.
Viime vuonna Naton ydinaseharjoitukset pidettiin Belgiassa, ja niihin osallistui 14 valtiota. Naton mukaan koneet lensivät ilman oikeita ydinaseita.
Kulttuurikuplia 